Oli kerran vanha, tyhmä vaari,
vihas kevättä ja käen kukkumista,
käen toivonut ois hiiden loukkuun,
luulosairahana luuli käen
hälle aina kukkuvan: "käy koukkuun!"
Kävi koukummaksi tyhmä vaari,
vanheni ja vanhetessa yhä paatui,
vaikka ootti häntä kuolinpaari.
Varis puusta puhui maikaellen,
vanha, viekas varis vaakkui: "vaari!"
Kävi koukummaksi tyhmä vaari,
käen syyksi selitti hän koukun varren,
kompuroi ja elää kihnaeli,
kulki, kahmi jyvälaarin luona,
varista hän iän elätteli.
VARIKSEN VALA.
Sammakko se istui rannalla,
varis yksin istui puussa,
sanoi sammakolle: "nouse maalle!"
ajatteli: oisit suussa!
"Enpä nouse", sanoi sammakko,
"sinä kurkustas mun nielet alas!"
"Enkä niele", sanoi viekas varis.
Sammakko huus: "teeppäs valas!"
Teki varis valan vaakkuen:
"vaak, vaak, vaak, sen varis takaa!"
Vastas sammakko: "no nyt sen uskon,
variksell' on vala vakaa."
Sammakko nyt maalle hyppäsi,
varis nieli, sanoi: "hyvä pala".
Sammakko nyt huusi: "muista vala!"
Varis: "vatsassa on vala!"
ONNEN KÄKI.
Ja onnen käki vain hetken kukkuu maan, metsän rintahan ihastuksen, sen huilunpehmeä ääni hukkuu jo jälkeen ihanan juhannuksen.