"On paljon maata meren pohjalla,
en auteutta enään nähdä saata,
maa luotakoon!" niin Luoja, "se on käskyni!"
Nyt kolme kertaa piru sukelsi,
suupieleen varasti hän salaa hiukan maata.
Ja Luoja otti liejun käsiinsä,
kun sitä sormillansa nyt hän hieroi,
se päivänpaistehessa kasvoi, kasvoi vaan,
puut, ruohot Luoja nosti kukkimaan,
mut piru tätä suurta ihmetyötä vieroi.
Hän täynnä kateutta kiukuissaan
nyt mietti kostoa ja noitui tälleen:
"maa, jonka varastin, se myöskin kasvakoon
kuin kasvoi Luojan maa ja aurinkoon
mun henkeni taas nouskoon valtavoimaan jälleen."
Nyt pirun suussa alkoi kasvaa maa,
suupieleen tuska tarttui tarttumistaan:
"oi, Luoja, Luoja, ota takaisin sun maas!"
huus piru, otti oman hahmon taas
ja tuli Luojan luo ja kertoi kepposistaan.
"Oi, Luoja, maata sulta varastin,
sit' en voi muuttaa viljavainioksi,
en maata minä luoda voi kuin sinun kätes loi,
suun suurta tuskaa en ma kestää voi,
pois ota tuska, maa nyt muuta vaikka kallioiksi!"
Niin otti Luoja pirun suusta maan
ja kallioiksi, kiviksi sen heitti;
nyt piru itki: "en luo maata milloinkaan",
ja väistyi varjoon hiukan harmissaan
ja kavalana kasvot yöhön peitti.
Ja piru kulkee yhä harmissaan
ja moittii Luojan neron suurta luomaa,
hän kivet, kalliot loi karuun Pohjolaan,
öin koittaa siirtää vuoret paikoiltaan,
kun kallioillakin hän kevään kasvun huomaa.
JALOPEURA JA IHMINEN.
Jossain Himalain vuoristossa
istui kerran vanha jalopeura,
kaikkein eläimien ensimmäinen,
suuri oli hällä orjaseura.
Apina se tutki tietäjänä
tähdenlentoa ja uutta kuuta,
käytti tähystäjätorninansa
kultapähkinäistä kookospuuta.