Västäräkki nolo lintu
vielä ruman sanan nakki:
"kunniaan käy kukkuloille,
ota, ota hännystakki!"
"En ma keiku kumarellen,
miss' on suurten lintuin sakki",
virkkoi toinen: "kilju, keiku,
sull' on lainahännystakki!"
TERVASKANTO JA LEHMISIENI.
Tervaskanto seisoi mättähällä,
alla lehmisieni kehui syyttä:
"minä nousen, kasvan ylitsesi,
sulla, kölhö, ei oo kestävyyttä."
Niinpä sieni kehui pöyhistellen,
homehattu, sateen lapsi, loinen,
sanoi vanha, vahva tervaskanto:
"siinä kestän, missä joku toinen."
Tuli syksy, putos homehattu,
virkkoi sisuksista mädänneistä
kaatuessaan vielä kehuskellen:
"kyljellään on huokeampi seistä."
"Tästä huomaat", virkkoi tervaskanto,
"mikä kehunnastas oli hyöty,
minä seison, syvään juuret työnnän,
vaikk' on runko, laaja latva lyöty!"
MAAN LUOMINEN.
Ei ollut maata, oli merta vaan,
se laski, nousi, riehui myrskysäässä,
niin Luoja nosti käden yli aaltojen,
ne keinui maininkeina tyyntyen,
ja Luoja istui ison kultapatsaan päässä.
Niin katsoi Luoja alas vesihin
ja näki siinä oman valekuvan.
"Käy, nouse, vieras henki, mikä lienetkin,
maa luodaan, apuriks sun tahtoisin!"
Niin nousi piru, sanoi: "nousen, kun saan luvan?"