Tuli, etkö oo kuin ihmistuska,
maahan menet, tulit maasta,
poltatko sä poroks kaiken kauniin,
polta myöskin kaikki ruma, saasta!
Avaudu aarnihauta
tuonen taudinkukkain vyössä,
herää, tietäjä, soi taikakannel,
jos sä uinut täällä kummun yössä!
Uneksija kysyy, kuka vastaa,
surman äänenkö hän suosta kuuli,
korven kuuset itkee itseksensä,
niinkuin haudan yli hiipi tuuli.
Käynkö kalman esikartanolla,
korpikiusauksen kuiskehia
saneletko mulle, surman henki,
lumoot, loihdit sala-ongelmia?
Astu esiin vieras, viekas henki,
kimmeltäin kuin kiero katinkulta!
Tyhjyys irvistävi vasten silmää,
öinen korpi näyttää kirotulta.
Eikä kuulu mitään vastausta,
pois nyt uneksija pakenee,
tähdet sammuu, kuura putoo puista,
vakaa, kolkko korpi kohisee.
Yössä toivotonta taivallustaan
syöksyy vaeltaja myrskysäähän,
korven puissa soi kuin sielukellot,
raskas askel vaipuu lumeen, jäähän.
Käy kuin käräjiä korven henget,
niinkuin riettaat äänet kiljuu viimat,
mut on vaeltajan pää jo harmaa,
sammui nuoren veren kuumat kiimat.
Ja hän painui korpeen syvemmälle,
ja se hetki oli niinkuin vuosi,
sielun nälkävuosi kysyjälle,
jot' ei kuolo eikä elo suosi.
Ja hän kysyi silloin itseltänsä,
näinkö valheen unta monta vuotta,
unen uhrinako olen täällä
käynyt, kärsinyt ja surrut suotta?