Tuli, taivaan lahja, soita mulle
alkusävel, soi ja säkenöi,
loista sielussani aavistuksen aatos,
salamako sinut maahan löi!
Maapallon sydämessä sinä sykit,
uinut uumenissa mannun yön,
miksi helvetiksi julma pelko
loi sun tänne palkaks ihmistyön?
Kärsimyksen kuluttava liekki,
puhtaana kuin neitsyt leikamoit,
hukuttava, hurja, säälimätön, suuri,
sokeana pahaa luoda voit!
Vihaisena niinkuin kuuma lohikäärme
murrat komerosi pakkokuoren,
jättiseppäin luola-ahjon alta
kynnät tiesi läpi vaskivuoren.
Kuohuttaen merta, maiden sammiota
nostat ilmaan sadat surman suus
nähdäksesi tähdet, suuret sukulaises,
avaruuden armas ihanuus.
Ja kun hetkeks syöksyit syvyyksistäs,
kun näit tähtitarhain satumaas,
lauhdut, lepyt, vaivut, sammut
unten uumeniisi yöhön taas.
Jätät kipenän myös toivon tuikkeeks,
tyynen tulen, joka kodin arinalla
palaa lämmittäen ihmismieltä,
ihmisonnen vuoksi taivaan alla.
Tuikit läpi myrskyn majakasta
paljastaen salakarikoita,
ohjaat yksin yöhön eksyneitä,
elon meren haaksirikkoloita.
Mikä tuli palat yössä?
Vastaa, uneksija kysyy sulta,
suo on siellä, suo on täällä,
kuka vilkuttavi aarnitulta?
Nauratteko hurjat houruttaret,
pilkkaatteko, peikot, kysyjätä
eksyttäen virvaliekeillänne,
mikä ahdistus ja sielun hätä!