Hän kysyi ristitieltä, missä seisoi puu,
puu yksinkulkijata oudoksuu,
ei tiennyt tähti eikä kuullut kuu,
sen vastauksen sai hän joka kerta.
Hän kiveen kompastuen seisahtui,
hän näki maatunehen uhripöydän
ja sillä hyytynyttä ihmisverta.
Oi, laulupaadenko ma tästä löydän
vai onko veljesmurha tehty tässä,
vain kiistaa näin niin usein elämässä,
taas sydämeni murheen aavistaa,
te mykät kivet, mulle puhukaa!
Nyt kivet mutisivat murheitaan:
"Me alkuajoistamme näimme unta,
vain rikoksista huutaa vanha maa,
ei silloin vielä kurja ihmiskunta
yön hiljaisuuteen luonut hirveyttä,
maaemon paarmaill' lepäs luonnon lapsi,
ja suuri luonto huokui hempeyttä.
Ja oli päivän aika silloin, aina kesä,
ja onnellinen oli ihminen,
tyyssija pedon luola niinkuin linnun pesä.
Mut tuli kateus kuin kylmä kyy,
se rikkoi rauhan ja se päivän peitti,
ja ihminen nyt otti kiven, heitti
ja surmas veljen, joka häntä lempi,
se ei oo kivi-erämaiden syy.
Nyt karttaa laululinnut surman sijaa,
ei liidä tänne iloisena siipi,
vain hurmeen huuhka kirkui päämme päällä,
ja pedon julma jalka yltä hiipi.
Mut kerran maailmoiden pyöriessä
meiss' asui palavana alku-aine,
ja sitte hyydyimme me ikijäähän
kuin hyytyy talven tullen kevätlaine.
Meiss' asui alkuliekin korkein hehku,
maan lähteensuonten ehtymättömyys,
yön vilvas taivas tyynnä katsoi meihin
ja tähtiavaruuden ijäisyys.
Iloiten näimme, tuli ihminen
ja teki meistä majan kivisen,
me kannoimme kuin itse mainen emo
hellästi taakkaa, jok' ei ollut taakka,
me kaupunkeina kerran loistaa saimme
ja riemuportteina maan ääriin saakka,
me kuulimme kun vaimot povellaan
lapsiaan tuuti laulain laulujaan,
ja neitseet loisti luonnon hyveillään,
ja miehet pohti rauhan mietteitään.
Me näimme monen kodin sortuvan
ja toisten niiden sijaan nousevan,
ja toinen nosti minkä toinen kaas,
mut raunioilla kulki peto taas,
mi vainottuna oppi ihmisiltä
pentujaan piiloittamaan nuolen teiltä.
Te ihmiset, te onnettomat,
te älkää viekö unen rauhaa meiltä,
me emme kantaa tahdo ruumisläjää,
me emme ikävöineet kateen kättä,
me emme kutsunehet kivittäjää!
Kas, ihminen, mi taivasta näin uhitteli,
kun hehkun sai, mi oli ennen meissä,
niin väärin käytti meitä, että veli
löi veljeä, mi hukkui huutaissaan,
siks kirous käy yli kivi-erämaan.
Oi, kuinka oomme teistä iloinneet,
kun näimme teidät sovun työssä!
Kun näimme vihan veripisareet,
oi, kuinka oomme teitä surreet yössä!
Oi, peittäis meidät sammal, unho, yö,
työn, rakkauden tähden heräisimme,
kun päivä paistaa taasen ihanana,
me rauhan temppeleinä loistaisimme
taas uuden ihmisonnen perustana!"
III.
Mikä tuli palaa sydänyöllä
päällä syväin, tummain rahkasoiden,
hehkun hengettäret, lauluun lietsokaa,
käykää esiin yöstä karkeloiden!