UNEKSIJAN SÄVEL
I.
Mistä tulee hän
outo uneksija kautta elämän?
Laulun henki häness' on, ei sitä tiennyt,
tunsi hengen hehkunsa, ei soittaa voinut,
kauvas oli hänet synkkä kaiho vienyt,
häness' oli mykkä, suuri sävel soinut.
Kylläisissä kaupungeissa,
missä kylmät templinkellot soimaa soitti
muistuttaen aina kuolemasta,
siell' ei elon ikikannel soinut,
siellä seisoi hyödyn pelihuoneet,
tuomittihin rakkaus ja viha voitti,
siellä mitattihin miehen työtä
kautta valhekunnian ja rahan,
remun soraäänet nauroi pitkin yötä,
ei ne etsijälle rauhaa suoneet.
Siellä tuntemaan hän oppi pahan,
siksi korkeeksi hän tunsi hyvän,
koki inhon tuskan, surun syvän,
näki väärentäjäin arpapelin,
havahtui niin toteen raakaan,
tunsi kauniin, ruman, hyvän, pahan,
koko elämänsä kun hän laski vaakaan.
Missä kulki hän,
arvioija vanhan elämän,
luonnon sävel oli sykkimästä laannut,
maahan lyöty laululehtoin puut,
narrein harhasoitto oli arvon saanut,
kadotusta huusi pilkkasuut.
Siellä hairahtuen alkutarkoituksestaan
ihminen taas muuttui eläimeksi,
päästi rinnastansa pedon riehumaan
luoden koko luonnon suruiseksi.
Ihmissydän! Syvä olla voit kuin raikas meri,
korkea kuin keskipäivän taivas,
veres julma niinkuin metsäpedon veri,
kova niinkuin paasi erämaassa.
Annettiinhan maa sun onneksesi,
taivas, tähdet, ilma, vesi,
sinun tähtes taittuu kukka, kaatuu honka,
aukenevi maa ja viljan kasvattaa
juoksuttaen suoniis elinvoiman,
vilkkaan veren vahvistaen sydämesi.
Sinun tähtes huokaa luonto suuri, pyhä,
kaikki tallaat, mihin jalkas sattuu,
ihminen, sä onneton ja kurja yhä,
huomaa, maista vaeltajan vaivas,
tummimmankin ukonvaarun päällä
hohtaa aina sinikirkas taivas!
Minne kulkee hän
kysyjä ja uneksija uuden elämän?
Miksei tyytynyt hän pinta-elämään,
kaihoo pyhään, suureen hiljaisuuteen?
Mitä etsii hän nyt yössä yksinään
katseen harhatessa kaukaisuuteen?
Syvä ääni vastaa hänen sisimmästään:
kauvan sait sä käydä mieron rantaa,
siksi tunne tuskas, tyhjyys, tunne itses,
itse surus taakan saat sä loppuun kantaa,
pengo perivikaas, painu sokkelohon,
nosta siitä katsees aurinkohon!
Vuole tiedonpuusta matkasauvas,
lähde erämaahan, korpeen kauvas,
unhoon paina entiselämä,
etsi luonnon sydänsäveltä,
kysy kiviltä ja maalta, puilta,
virvatulilta ja tähtiyöltä,
kysy itseltäs ja kysy muilta,
löydä luonnon pohjasoinnut,
joit' et koskaan lentoon laulaa voinut!
Yksin kulkee hän
taakseen jättäin elon hälinän
outo uneksija, vaeltaja,
etsii surullensa laulun lohdun,
taakseen jäi jo viime ihmismaja,
alkaa pitkän korpivaelluksen,
tuskan tieltä etsii säveltään,
astuvi kuin yli kuolon uksen,
viime matkanviitta katoo silmistään,
kun hän painuu pohjaan korven kohdun.