Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle, siellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi säikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja pippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat, tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit, salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa aarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa sakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi: tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden? Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.

Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä, kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt, hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava ilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa? Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli koko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha, vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa keskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja karkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli hän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja tanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus hänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut, toisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja silmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. — Kaksi vanhaa ruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on rikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä. Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa, tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien kuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana. Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa täyttyisi. —

Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan kiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä. Samassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa, hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi hän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia metsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän turhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut, lähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä kuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä Sohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi, samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja pilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon purstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta rinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle. Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla, mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua hänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja nauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi huutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan, siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi, armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä, karvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! "Ai, ai, auttakaa!", huusi Sohvi ja pyörtyi.

— — Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he irroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. — Äkkiä kaapasi hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen takanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi…

SALAPOLTTAJAT.

"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!" Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. "Missä te nyt nahjusitte taas?"

"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä."

"Tuokaapa pullo lisää kellarista!" "Taas", olisi Miina muori mielellään sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan "taas" sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli "ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi", kuten hän tapasi sanoa. Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli vanhapoika. — Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola. Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti, nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään tulijoihin.

"Painakaa puuta!"

"Olis tässä hiukan asiaakin", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja kirjoituspöydän alla, "kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä…"