"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!"
Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet, ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä niittypolulle.
Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun keskellä oli lato.
"Me-mennään latoon", soperteli vallesmanni, "niin et-ettei ne sieltä saa-saarelta huo-huomaa meitä!"
Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät, sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.
"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan makaamaan kuin kuollut.
"Jääköön siihen", höpisi Kepuli, "mutta missä on vene?"
"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!"
"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä."
Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä siinä yhdessä Klemolan kanssa.