Pohjan paimen synkistyen. Pahemmin tein… olin yksin… unohdin kaikki… horna hähätti korvissani… tein kauhean työn… silloin tuli muuan mies ja näki kaikki… ja puhkasi silmäni. Ei, en sitä voi sanoa, sinäkin kauhistuisit… Ah, hirmuinen tuli on minussa, kumpa muistini menisi! Ei, ei, ei, mihin minä menisin. Yö, yö! Yö ja päivä sama minulle, ei kotia minulla, ei luonnossa lepoa, koko maailma on kuin haiskahtava haava. — Mutta vaikka minä olen puolisokea, niin minä näen inehmojen ilkeät aatokset ja kamalat kurjuudet. — Katsos, minä tunnen pahan, minä itse olen paha, näillä salavoimilla minä voitan. Hähhää! Minua parjataan, mutta minua peljätään, minä kasvan vihani tiedossa, tahdon kostaa ja tahdon nähdä kammon kaikkien kasvoilla. Ja kuka näin kosti minulle! Hän, joka näköni riisti. Kavahtakoon hänen poikansa ennenkuin oma silmänsä sammuu! Hähhää!
Anari on pelästyneenä vetäytynyt nurkkaan, ovesta astuu Pohjan neito itkettäjänaisten seuraamana, Louhi, Pohjolan isäntä ja Turjan sulha, jälessä kansaa; kalevalaiset tunnetaan vaaleammista, pohjolaiset tummemmista mekoistaan. Vanhanaikuisia häämenoja, kanteleet soivat, itkettäjänaiset alkavat itkettää morsianta, joka koko ajan pysyy jäykkänä.
Ensimmäinen itkettäjänainen itkien.
Itke, itke, neiti nuori, itke kourin kyynelesi, pisarat ison pihoille! Kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, kun tulet ison kotihin, kun löydät isosi vanhan saunahan savuttuneena!
Toinen itkettäjänainen.
Itke, itke, neiti nuori, kun itket, hyvinkin itke, kun et itke itkettäissä, itket toiste tullessasi, kun tulet emon kotihin, kun löydät emosi vanhan läävähän läkähtyneenä, kuolleena kupo sylissä.
Palvelijat kantavat ruokia ja juomia pöydästä.
Lemminkäinen tulee juhlavaatteissa, ei muuta asetta kuin miekka vyöllä. Terve, terve hääkansa!
Kun hän huomaa, ettei vastata tervehdykseen, on hän hetken
ääneti, vastaa sitte ikäänkuin itselleen pilkallisesti:
Terve tervehtijälle!