"Minä olen metsän henki", vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti metsään.
TARINA KERJUUPUSSISTA.
Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina, se on hyvin yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui? Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.
Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma. Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään, sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä sitä pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitte oli se pussi saanut siinä vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä isäntä koskaan suuttunut vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen kerjuupussin takia; erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä kaikissa tiloissa pistelemään salakähmäisillä sanoillaan. Isäntä vain nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja suloisia lapsia, elämänhalun, työn ilon ja ikuisen onnen.
Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen. — Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli ottanut hänet paimenpojakseen ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia kunnes kerran hänen isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon perintönä.
Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.
Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia tulokkaan toimia, hän koetti kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi sieltä yhtä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se ei auttanut.
Silloin alkoi hän mielessään hautoa uutta tuumaa; hän tekeytyi nyt naapurinsa ystäväksi, mairitteli ja alkoi käydä hänen luonansa. Ja joka kerta kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin mutta yksin ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin tekoon. Sen takia kävi hän yhä useammin naapurissa. —
Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.
Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä vaikka hänellä oli runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta mutta turhaan. Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin. — Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui hän ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua häntä. Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän omaan kuoreensa ja vältteli ihmisiä. Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen ja tapahtui, että hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti katui mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin kerjuupussin mukana olisi mennyt talon onni, rauha ja menestys. Talo alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat, emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista. Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä; taitavasti vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa.