"Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!"
"Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä, kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni saakka ja piirtelen vaskeen kuten ennenkin kunnes kuolema pudottaa kaivertimen kädestäni." Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.
Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.
Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia ja hänen maineensa kulki kaukaisten maiden ja merien taakse.
Eräänä iltana istui kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan, kuinka häntä vastaan tuli kolme ukkoa.
Silloin vikerteli kyyhkynen:
"Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?"
"Kuka se ystävällinen ukko oli?", kysyi nuori vaskenkaivertaja ja katseli hymyillen vaimoansa.
"Se oli vanha metsä!", vastasi kyyhkynen.
"Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?", kysyi taas vaskenkaivertaja ja tarttui vaimonsa käteen.