Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois kasvonsa ja itki niin kauan ja niin rajusti kunnes nukahti kyyneliinsä.
Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan povestaan, kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi vapisevalla, hiljaisella äänellä: "hyräjä rakas, hempeä huuli, ken on sulle suuta suonut!"
Silloin aukenivat huulet itsestänsä ja ne sanoivat suloisesti hymyillen:
"Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi".
Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.
Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.
Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä ja sanoi:
"Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen, minulla ei ollut mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?"
Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäällä:
"Tule metsään, tule metsään!"