Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.
"Tosiaankin ihmeellistä!", sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.
"Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut neljäänkymmeneen vuoteen."
"Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti kirkontorniin!"
Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta, oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.
Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen kirkonkellon mukaan.
Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille, sanoi koulumestari:
"Olkoon tämä nyt opiksi sinulle, mennään nyt 'Kolmen kannun' ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen."
Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt päinvastaisesti.
Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät soittajina maita kiertämään.