Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso punainen savutorvi töräytti iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa, hän ajatteli, että ehkä hän vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella merellä. Hän matkustaisi kauas eikä hän koskaan palaisi, ehkä hän voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaisi aivan alusta, sillä olihan hän nuori. — Silloin lensi yksinäinen tiira, näytti siltä ikäänkuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan se puhui kuin ihminen se tiira ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyristä tuntui ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. "Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä kivellä päähän"!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen ja hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin, hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun. Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia tuliläikkiä.

* * * * *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

"Mateo, katsos kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja."

"Isabella!", vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, "älä heitä niille enään mitään."

"Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi kerran sinun kotimaasi rantamalle."

"Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat, pitäisi heittää niille ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!"

"Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?"

"Isabella… sinä et tiedä… niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää — — – jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt!"

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät, Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitte jäi hän tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku, hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.