"No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!", sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta, vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren. Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. "Se oli meren kostoa", sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli vaipunut veden alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka huusi hänelle jotain ikäänkuin kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. "Sekin oli meren kostoa", sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.

* * * * *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin, hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän löytänyt kultakimpaleen pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat salaa, että joku toinen oli siitä saanut maksaa puhkaistulla pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja sokeri-istutuksia, tupakintaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalla, siellä tahtoi hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli kerran halpaantunut mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan oli paljon "hiirennahkoja", seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen vihaisen pistoksen, sitte muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää kalliopolkua, joka oli kuin harmaa mutkitteleva viiva. Hämärässä näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan, ne olivat kuin pyöreitä kultamarkkoja, jotka laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. Ne merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin niin, että aivoissa alkaa kummitella!, ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut napit, sitte valkean luotsinakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan ja he kulkivat käsi kädessä tanssitupaa kohden.

* * * * *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa. Vanhemmat karttoivat sitä paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä marjaretkiä ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies, hän seisahtui ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, mökki häämöitti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis, ei siinä ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi, ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa.. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle, sillon kuuli hän askelia, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi riippui miehen huulilla, mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä, pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään — hälinää — — — ihmisiä — — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — — häpeää — uhmaa ja — vankila.

* * * * *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien ja harmaiden luotojen Jyrin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolasen, viileän meren hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään ristikon raudoista.