Poika antoi ukolle ainoan leipänsä, hän ajatteli: "ei hätää mitään, koko metsä on marjoja täynnä."
Ukko söi ja virkistyi ja sitä mukaa kuin hän söi nuoreni hän ja pojasta tuntui ikäänkuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras nousi ja sanoi: "kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä kuljet hyvien haltioiden suojassa!" Vieras otti sauvansa ja lähti astumaan. Poika lähti kulkemaan, kun hän katsoi taaksensa, oli vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti ja kun hän nyt katsoi eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannassa ison valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen mielensä tuli kovin iloiseksi, hyräillen kulki hän taas eteenpäin. Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.
"Anna mulle murunen, anna mulle murunen!", vikerteli se valkea kyyhkynen.
"Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle", vastasi poika.
"Anna mulle murunen, anna mulle murunen", vikersi taas metsäkyyhkynen.
Poika alkoi kaivaa laskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. "Minä olen sen vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", vikersi kyyhkynen.
Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.
Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea. Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita, ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori, sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen takkiin, kupeella miekka kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.
Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle sanottiin, että se oli nuori iloinen herttua, joka asui siinä nelitornisessa linnassa.
Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen, kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla ikäänkuin suurilla sineteillä suljetut, toiset kirjat olivat auki selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän alkoi lukea niitä kirjoja, niissä oli isot punaiset alkukirjaimet, joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista, joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.