Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran tykö ja sanoi:
"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!"
Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi pilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta Ramjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta sammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.
Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa vanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren etelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.
Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.
Mutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä hänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.
Niin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen, pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi toisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului samanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.
Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: "Oi, minun kalleimpani, elämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen seassa!"
Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa solua alas virtaan.
Ja niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä kuiluistaan.