Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä kädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren ruhtinattaren roviolle.
Valkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa roviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.
Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat ihanassa Indiassa.
Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:
"Samudra, sinä palaat yksin!"
"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen sanan!"
"Kuule", vastasi Marana, "jotain salaperäistä on tapahtunut, musta sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit."
"Minä tiedän sen, se oli musta surma", vastasi Samudra.
"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."
Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski ja sanoi: