Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.
VUOHI JA PIHAKOIRA.
Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu kyökin ikkunasta.
Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki talossa sitä hyväilivät.
Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.
Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon. Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa, eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa? Musti tunsi kyllä arvonsa.
Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle, se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia piiskalla:
"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.
Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan. Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta alueelta.
Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon, mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.