Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui puoliuneen.
Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli, ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin. Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin aidanselkää.
Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene, tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja näki koiran uniaan.
Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista, ettei sitä kauran seasta näkyisi.
Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät kimmeltävien korsien seasta.
Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä, teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä, päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.
TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER.
Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.
Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.