Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin luokse.
"Mitä sinä täällä teet?", sanoi Caro.
"Odotan isäntääni", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.
"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä haistoin jäljet… minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset kengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin sellaiset, joilla on hyvät kengät!"
"Vai niin", sanoi Fox.
"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa", miettivät kaikki koirat.
"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna se pois!", sanoi Caro.
"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?"
"Sillä on sisua", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. "Enkö saa tuota härnääjää hampaisiini", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, mutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo hampaillaan.
Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut häntäänsä.