Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät kokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.
Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena pienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.
Kuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.
Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli vastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.
Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen seisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.
Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.
Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat katselivat sitä salaisella vahingonilolla.
Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi sieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja sanoi:
"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!"
Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.