Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.
— Kului taas kolme vuotta, poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta, silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun. Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartioita oli joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän muisti myös metsäkyyhkysen, se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä.
"Seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", oli kyyhkynen sanonut ja nyt muisti poika kyyhkysen neuvon. Hän kulki hyräillen keskimäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: "hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut!"
"Hovipiipari!", vastasi huuli.
"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika.
Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.
"Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivät mene sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä hovipiiparin kanssa."
Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri, hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä. Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet ja kirkkaan sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa, sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen kotiseutunsa, hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet, hän piirsi vuorien jättiläisiä, sen metsänpeikkoja, hän piirsi, piirsi ja ikäänkuin taijan kautta syntyi vaskelle mitä ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. Ja kaikin olivat ne sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti pojan ja sanoi:
"Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!"
"Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin", vastasi poika.