KAARLO. Tämä on tuskaa, syvää tuskaa. Minä tunnen sen.
IREENE. Sinä?
KAARLO. Minä olen pettänyt itseäni, jo kauvan olen minä pettänyt itseäni, aina siitä illasta asti, kun sinä soitit ensi kertaa tätä samaa kappaletta. Minä en voi sitä tyyneenä kuunnella.
IREENE. Oi, etten minä koskaan olisi sitä soittanut, sitä suurta rakkauden sävellystä.
KAARLO. Minä olen niin paljon miettinyt viime aikoina. Ireene, ennen en sinua tuntenut. Minä olen nähnyt sinut täällä, minä olen nähnyt sinut sairaiden luona, ja sinä olet astunut uutena ihmisenä eteeni.
IREENE. Mitä sinä sanot? Sinä et saa sanoa sillä tavalla, minä olen ollut sama kuin ennenkin, eroitus on vaan siinä, että minä eroitan nyt sen, mitä en ennen selvästi tuntenut.
KAARLO. Ireene, Ireene, kuinka tämä on katkeraa, Ireene, minä en kestä tätä. Minun täytyy puhua sinulle.
IREENE. Kuule, hän lakkasi soittamasta, täällä on niin kummallisen hiljaista.
KAARLO. Ihana hiljaisuus.
IREENE. Kuoleman hiljaisuus.