Niin, katsos seikka on se, että minä vanha unisilmäinen sopessa-istuja satuin tässä tuonein metsään nukkumaan.
LIPPO
Metsään nukuit?
PAIMEN
Niin, päivä paistoi niin riivatun lämpimästi suoraan minun silmääni, juuri kun kummulla istuin ja mietin. Olin olevinani nuori kuningas ja minun paimenkoirani oli minun ylimmäinen neuvonantajani, niin… samassa… samassa nukahdin. Heräsin, karja oli poissa, koira poissa, minä juoksen, juoksen. Missä karja?
LIPPO
Niin, missä karja?
PAIMEN
Karja rikkoi aidan, kulki Hiiden soita, Hiiden maita, Hiiden kultaisen kauran tallasi. Mimerkin, Tapion emännän lempilehmä Tähtiotsa kiipesi Hiiden punaiselle vuorelle. Tuolla kaukana, katso, häämöittää Hiiden velhovuori. Niin, vuoren mustasta aukosta ilmestyi itse Hiisi, silmät kiljan kaljallansa, nyrkkiä ravisti ja löi jalkaa, että vuori vapisi, koppoi Tähtiotsan kuin pienen mäyrän pojan ja upotti sen kuumaan suohon. Ai, poikani, ei sillä leppynyt, ei sopuhun suostunut, vihasta sen vihreät silmät sähisivät päässä, lähetti, lennähytti tänne harakkansa, kun se nauraa, lankeevat naudat polvilleen ja läähättävät, ja vihan vavistus käy läpi Tapiolan. Ja yöllä! Yöllä lankee Hiiden vuoresta musta varjo yli Tapiolan simaisen salon, nahkasiipat, vaakalinnut ja lentävät rikkikoirat täällä uksilla ulvovat, viettävät kimmaisia, hurjia häitä naattujensa kanssa, ja harakka nauraa yli kaiken. Voi, tätä elämää! Tapio uhkasi, ettei hunajakuppini täyty, enkä iloista kylyä saa ennenkuin harakan olen ampunut, (poimii kiven ja asettaa sen linkoonsa, samassa kuuluu avunhuuto.) Kuulitko? Joku huusi apua. (Lippo rientää pois ja palaa taluttaen Aarteenkaivajaa.)