(Heiluttaa sulkaa päänsä päällä, tallimestari yrittää sitä riistää, Tuhkimo hyppää hirsipuulavalle.)
TALLIMESTARI. Hiiden nimessä, anna se, anna se!
TUHKIMO. Kas näin, minä revin sen rikki. (Repii sulan rikki.) Niin lentäkää, leyhykää sulkani hienot untuvat, unelmieni untuvat yli latvojen, yli laineiden, yli kukkaisten ahojen, yli piilevien purojen Tapiolan pyhille tanhuille sinne, missä ei ole onnettomuutta, missä ei ole itkua, missä ei päivä koskaan laske, missä ei ole yötä eikä kuolemaa! — Lentäkää, liitäkää, viestini viekää Tuonelan tuville! Kas, tuuli ne jo nosti hartioilleen, nyt ei niitä enään näy, hahhahhaa!
TALLIMESTARI. Kurja, mitä sinä teit!
TUHKIMO. Nyt olen niin iloinen.
TALLIMESTARI. Ilosi itkuksi muuttuu. Kuningas, minä peruutan syytökseni.
KUNINGAS. Kuinka?
KANSAN ÄÄNIÄ. Kuule, kuule! Hän peruuttaa.
TALLIMESTARI. Syytökseni peruutan, jos Tuhkimo taikasulallaan voi loihtia tämän hirsipuun kullan kiiltäväksi linnan portiksi.
KUNINGAS. Sinä olet jalomielinen.