KUNINGAS. Olkoon niin.
TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Nyt sinä särjit prinsessan sydämmen, ota se omalletunnollesi, kun lähtösi hetki lyö!
TUHKIMO. Sinä olet pahempi kuin Iso-Hiisi itse, sillä hiisissäkin oli jotain ihmisellistä. Minä en kestä enempää. Nyt minä huudan kaikki julki. (Hirsipuulavalla.) Kuulkaa kaikki, minä huudan sen julki kuninkaan kuulten, kansan kuulten.
KANSA. Kuule, kuule!
TUHKIMO. Tämä mies on suurin maansa kavaltaja, katsokaa, noin vain konna kalpenee! Kuningattaren hän ryösti, kansalta kiskoi hän viimeiset rovot.
KANSA. Viimeiset rovot! — Mitä hän sanoo? — Hän puhuu totta.
TUHKIMO. Viljan on hän jättänyt mätänemään, hökkelit kaatumaan; siitä asti kuin kuningatar katosi ja ehkä jo kauvan sitä ennen, on hän kuningasta pettänyt, muutamassa vuodessa on hän saattanut koko riikin rappiolle.
TALLIMESTARI. Se ei ole totta, se ei ole totta, hän valehtelee, kuningas, älkää kuunnelko häntä, hän on koston sairas, hän on hullu, viekää hänet hirteen!
ÄITI. Suurista suurin päällä maan, kultainen kuningas! Armahtakaa, lähettäkää hänet kauvas kolmen meren taakse, yksinäiselle luodolle, mutta antakaa hänen nuori elämänsä minulle, hän on pala sydämmestäni, osa onnestani! Kuningatar, hyvä kuningatar, olettehan tekin äiti, hempeän tyttären äiti, pelastakaa minun poikani!
TALLIMESTARI. Pyöveli, käy toimeen!