ANNIKKA. Mistä tulet Tuhkimo?
TUHKIMO. Metsästä. Onko sinulla leipää? Minun on niin kovin nälkä. Missä äiti?
ANNIKKA. Läävässä; äiti torui sinua äsken. Tuossa sinulle säästin, syö se pian, ettei äiti huomaa! (Antaa leivän.)
TUHKIMO. Syön sen niin pian, etten itsekkään huomaa, mutta puolet säästän minä huomiseksi. Anni, sido huivisi silmilleni!
ANNIKKA. Mitä nyt aijot, veikko? (Sitoo.)
TUHKIMO. Ammun jousellani. Tämä jousi on pyhä jousi pyhän tietäjän tekemä, sanoi isävainaja. Nyt minä tahdon tietää kohtaloni suunnan. (Ampuu.) Minne lensi nuoli?
ANNIKKA. Lounasta kohden.
TUHKIMO. (Ottaa huivin silmiltään). Niin, sinne minä lähden, lähden kuin nuoli liiaksi pingoitetusta kaaresta, niin ettei kukaan jälkiäni näe.
KUULUTTAJA (Tulee). Minä kuulutan sen kuuluville: teille pitkille tietämättömille hukkui kuningatar armas, siitä kuninkaan mieli on karmas; jo kuningatarta on kolme vuotta etsitty vaan aina suotta. Ken kuningattaren löytää vaan, sen kuningas nostaa kunniaan; jos kunnon mies on, välttää noidan nuolen, saa prinsessan ja valtakuntaa puolen, kuninkaan käsky kuuluu tälleen, minä riennän matkalle jälleen. (Menee.)
TUHKIMO. Kuulitko? Saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Se ajatus huumaa pääni. Prinsessa kuuluu olevan kaunis kuvaa myöden, hänellä on ruiskukalle vivahtavat silmät, oljenkeltaiset hiukset ja ulpukan kokoinen pieni hopeakruunu päässä. Minä lähden kuninkaan linnaan.