KUNINGATAR. (Ravistaa päätään). Minun kruununi, minun kruununi!
ISO-HIISI. Hän ravistaa päätään.
KUNINGATAR. Kuka se tuo on? Uh, kuinka se on ruma!
TUHKIMO. Iso-Hiisi. Te olette joutunut Iso-Hiiden valtaan, mutta minä olen tullut teitä pelastamaan.
KUNINGATAR. Sinä et puhu totta, minua ei kukaan pelasta, sinä koetat punoa ajatuksiani solmuun, en sano, sinä pistäisit minua tulipää piikillä.
TUHKIMO. Kuningatar, teitä on kovin kiusattu, surulla minä sen näen, koettakaa toipua, koettakaa muistaa, tehän olette suuren valtakunnan kuningatar.
KUNINGATAR. Sellaista unta minä joskus olen nähnyt. Mutta kruununi minä muistan. Kun minä sen ensi kerran päähäni laskin, soivat kappelin kultaiset urut, ihana kuoro lauloi heleitä hymnejä, päivä paistoi akkunasta suoraan minun kruunuuni ja tuntui kuin aurinko olisi laskeutunut sydämmeeni ja minä itkin ilosta. Mutta sitten muistan vain hämärästi. Ei, unta on kaikki! Minähän olen vaan palmikon punoja, katsos, kuinka minulla on pitkä palmikko!
TUHKIMO. Pitkä se on, hyvin pitkä. Voi, surkeutta, miten minä silmänne aukaisisin!
ISO-HIISI. Hähhähhää, sinä oman onnesi seppä, mitä hän sanoi?
TUHKIMO. Tämä ei ole minun kruununi, sanoi, mutta jos voit tehdä samanlaisen kuin minulla linnassa oli, niin minä suostun Ison-Hiiden kanssa häihin, sanoi.