Hän on vanha kuin koi ja hän joukossa juo, hän ei vetehen tahdo kuolla, hän tuttuja tuo ja lukkarin lukuja pistellä voi kotitalossa rannalla tuolla.
Kun on naurussa suu ja pikarit soi, hän kuluneen huilunsa noutaa ja hän soittaa voi, kun lahti on tyyni ja himmeä kuu ja usvia kaislassa soutaa.
Hän on nuorekas näin, hän ei muistelekkaan, että onnehen onttoon hän luotti, hän on halteissaan ja pullein poskin ja hytkyvin päin hän soittaa ja huima on nuotti.
"Hui, lukkari, hai, mihin jouduttiin, mull' on koiran virka ja villat! Jäin yksin… no niin, — sinä virrenvetäjä tiedät kai, miten pitkät on talviset illat.
Minä tiedän sen. — On valhetta vaan, mitä korkea oikeus säätää, minä sakkoja saan, salapolttajan kanssa kun maistelen, kai maantielle kerran ne häätää.
Mut surtaisko, ei, ja papista viis, vaikka huomenna soittaa se suutaan, sen vieköhön hiis, nyt pikarit täyteen ja juokamme, hei!" niin nimismies humaltuen huutaa.
PUUSKAN SURULAULU.
Kipinteonvaarin haudalla.
(Sävel: Purpuri N:o 2).
Taitava mies olit Kipinteon vaari, joka teit hongasta luikuripuun, hautaan jo virsillä vietihin paari, nyt ajat kepeään kullassa kuun mustaan rantaan, miss'ei enään soittaa voi, missä kuolon kulkuset vain soi.