itkeekö laulun haudallain,
min vieraat kädet loivat
Toscanan iltarusossa,
kun Arnon aallot soivat?
Soittaisko suvimuistojaan
keskellä vuorten lunta,
tuutisko nuorna nääntyneen
yksinäistä unta?
Kantaisko kukkaa hellä kasi
istuttain sen multaan,
nousisko sorja kypressi
kuin patsas illan kultaan?
Vai tasoittuisko tantereeks
tai rikkaruoho peittäis,
hautaani kiertäis kulkuri
tai kiven ristiin heittäis!
Kypressin varjoon polvistuin
hän rikkaruohot kitkee,
kyynelet huuhtoo sydäntäin,
niin enkeli vain itkee.
Tuntuu kuin sydän rauhan sais,
maan alle vaipuis taakka,
tuntuu kuin taivas aukenis
ikuiseen kehään saakka.
Löytäiskö kukkakunnailtaan
yön yksinäinen tuuli;
maan tytär ehkä seisahtuis,
kun haudan kuiskeen kuuli!
Ojennan kädet valohon,
mi ihmisteitä johtaa.
Haudalla tunnen enkelin:
äitini kasvot hohtaa.
Huokaisko kesken hymyään,
ruusuja, haaveiluita,
kuivaisko silmän hunnullaan
ja siunais vieraan luita?
En tiedä. — Yli hautani eksynyt pilvi kulkee; — ma kuutamossa siivet nään, mi haudan valoon sulkee.