Maan taivaan väliä niin harhaan käyden
ei missään löytänyt se lepoaan,
ken sovittais sen suureen sävelluomaan,
se turhaan etsi tarkoituksiaan.
Ikuinen, liitä ääni pyhään harppuun,
se sua etsii, sielun soittajaa,
sfeerien hymniin nosta heikko ääni,
elämän kukkiin puhkeis erämaa!
Leijukaa kuin valkeet päiväperhot, niinkuin hopeekannel helkkyileisi, silmistä kun väistyis maa kuin varjo yön, tähdet sammuis, sydän valkeneisi.
Leijukaatte puhtaat aatokseni.
Teijukaatte puhtaat aatokseni illan hiutuvassa hämärässä niinkuin kirkkaat hiuteet talvitaivaalta salasointuisessa helinässä.
Lentäkäätte kuudanhienot hiuteet,
pehmein hunnuin kaikki peittäkäätte
murheen muistomerkit, kaikki kurjuudet,
kaikki ruma loka, minkä näätte.
Tulkaa, tuutikaatte puhtahaksi,
sillä sydäntäin jo jäätää huurre,
peittäkäätte huvitulten hiilokset,
rakkauden ruumisvaunun uurre.
Umpeen luokaa elon kisapolut, joihin vuoti elämäni viina, laskekaatte kauvas silmän siintämiin valkovaippa, kylmä paariliina.
Arnon rannalla.
Maan vieraan kalmankammioon mun päättyykö viime tieni? Lepääkö Suomeen lentäissään ees hetken lintu pieni,