Herra, vesikosket paisuvat, vesikosket pauhinansa paisuttaa, hirmuisesti aallot syvyyksissä, suuret aallot yössä meuruaa.
Pilvenvaarut ovat väkevät,
pilvenvaarut kiirii taivaan kiireellen,
pilvenvaarut laahaa pitkin maata,
tulivaarut iskee merehen.
Herra, väkevämmin itses vyötit, kestävämpi on sun henkes korkeus, ijankaikkisesta kaikkisuuteen pyhyys on sun huonees kaunistus.
Epitafium.
Ei kukaan aavista yön salaisuutta,
vain yön ja vihan voimat mua soimaa,
mut kaatunut en oman teon kautta,
viel' uskoin elämään ma täynnä voimaa.
Ken kuolon esiripun saattaa nostaa,
mi loppukohtauksen kätkee yöhön?
Korkeempi valta, joka itsellensä kostaa?
Maksettu käsi, joka johti kurjaan työhön?
Auliisti elo tahtoi lahjojansa jakaa,
mut varhain hyytyi runoniekan huulet,
mut ehkä ankeen, himmeen ajan takaa
viel' yöstä hätähuudon kuulet.
Elämä haudan yli käyköön karkelolla,
yön tilit tehdään kerran tuomiolla.
Firenze 19/V 1906.
Gloria Deö in éxcelsis!