1.
Taasen armas tuomi tuoksuu, tintit puissa piipii, Luojan luonto vihannoi, ja purot polskaroi.
Vihreen lehdon veräjillä
päivän säde hiipii,
mut ei sielussani, oi,
nyt kevätenteet soi.
— Sillä kuolleet on lapsuuden laulut,
lie mennyt jo ilo muu,
jo himmeni silmä seijas,
ei herätä vihreä puu.
Vaan elämän mylvivät myrskyt, mun herättää voivat vain, sillä maailman pikarista ma myrkkyä juoda sain.
2.
Kukat kirjavat loisti, kun ketoa kuljin, ma tuijotin nuoriin, leikkiviin lehtiin, käet kukkui ja kiurut lemmessä lensi, kun pellolla raskaita toukoja tehtiin.
Ma maailman katuja kuljin yksin, niin usein ma kasvoni päivältä peitin, ma tuhlaripojan polkuja etsin ja kultani lokaviemäriin heitin.
3.
Kuin ennen ei luonnon laulu soi, kuin ennen ei niityt vihannoi, niin vieras on käenkin ääni.