Väsyneesti laulaa laiha kanttorikin, valkokauluksensa peiliin hohtaa, pojat lehteriltä naisiin kurkkii, tytöt huivin alta salaa urkkii, kun ei äidin valpas silmä heitä kohtaa.
— Mutta päivä paistaa, seudun linnut laulaa, vanhat urut tuikkivat kuin tulta, pappi kiihtyy, katsoo suvi viljaa, taivaan armosta taas saarnaa hiljaa, koska rikkaan kasvun kantaa köyhä multa.
Päivä paistaa, vaahteroiden lehvät välkkyy, uruissa kuin ilosävel vyörii, unilukkarin jo haavi kilkkaa, ukot silmiin saavat ilmeen vilkkaan, syksytalkoissa jo miesten mielet hyörii.
Mikä Herran päivä, mikä kaunis päivä!
Kuinka riemuin soivat kirkonkellot,
ulos suvi-ilmaan tulvii virsi,
loistaa joka mökin otsahirsi,
kuultaa kultaloimin kaikki maat ja pellot.
Mäell' yhtyy kyläläiset, sukulaiset, vanha kersantti ja ruotuvaari muistellessa monta ilon juhlaa; haudan kukat tuoksujansa tuhlaa, päilyy taivaankannen väljä sinikaari.
Mikä Herran päivä, kuinka heljään soivat kirkon räystäspääskyin viserrykset! Alttar' loistaa valkeudessansa, Simson päätä nyökkää nurkastansa, sädekehäss' seisoo pyhimykset.
Jotulportti.
Nuori Blässum astui alla Tanumartin linnan,
kaipas kodin joulua, ja murhe täytti rinnan.
"Kunhan kotiin pääsisin, kun nyt on joulu-ilta!"
huokas Blässum, "kirkonkellot soi nyt tunturilta."
Tuli Jotul jättiläinen: "jollet Blässum pelkää,
istu Blässum Vaagelainen Jotul'ukon selkään!