Tarhassa hiipii hienohelma.
Tarhassa hiipii hienohelma, kuiskien kulkee neito nuori ja orvonkukkia kitkee. Kuoliko muori, kaatuiko taata, kun neitonen illalla itkee?
Taata se kyntää kyhnystelee, taata on vankka vaikka on vanha ja kyllä hän kynnön taitaa, muori se kutoa helskyttelee taatalle riihipaitaa.
Illan kasteessa istuu impi, miksikä itkee nurmella nuori ja kukkia kastaa neito, oiskohan kuopattu onneton sisko tai veikeä viljon veito?
Ei ole kuopattu sirkeä sisko, kisasta kisaan pyörii sisko, ja riemulla ei oo rajaa, veikko se rannan raukuja soutaa ja sorsan poikia ajaa.
Sitä se itkee neito nuori kirkon varjossa vaahteran alla, ja sydän suruja kantaa, kulta se ajaa keveästi Tuonelan kuutamorantaa.
Sunnuntai.
Saarnastuolistansa vanha pappi puhuu, otsaa hieroo, postiltaansa kääntää, vaahtera se kirkkoon varjon heittää, seinäin pyhimykset tomu peittää, puinen Simson nurkass' sormiansa vääntää.
Unisesti vierii papin heikko ääni,
katsoo syrjäkatsein ruustinnaansa,
rykii, tankkaa vanhan tavan mukaan. —
Tokko saarnaa kuulee tänään kukaan?
Tänään unohtaa hän verot, viljamaansa.
Emännät ja rouvat silkkihameissansa kultakorvarenkain hiljaa loistaa, tuskin ykskään syntiään nyt nyyhkii, ukot torkkuu, vuoroin hien pyyhkii, sillä silmistään ei untaan voi ne poistaa.