Ma tertun hattuhuni kiinnitin,
viiniä tilasin ma kannun,
näin kolme teiniraukkaa nurkassa
ja vanhan tutun krouvar-Hannun.
Siell' ilveilijät, miettijät ma näin
ja paljon janoovia muita,
joill' ei oo kotia, ei kontua,
vaan kirjavia seikkailuita.
Hei, teinit, ilveniekat, piiparit!
Miks vaivaatte te aivokoppaa,
ei riitaa kannuista mut naisista
nyt heittäkäämme onnen noppaa!
Hiis menköön valloittamaan maailmaa,
se maine on kuin ristituuli,
kas, Hannun renska tääll' on makeaa,
mut makeempi on Kertun huuli!
Hei, Hannu, tyttäres on ihana,
hän suloll' liikkuu kirkkain elein,
maa tääll' on heleä ja viini myös,
mut Kertun silmänterä helein!
— Ma join jo hämärtäissä kaupungin,
kun ruso taittui tornein nastaan,
ma Kertun salaa huvitarhaan vein,
kuin yö hän hiipi rintaa vastaan.
Nyt koko maailma on sun, on mun,
haat, vuoret tuoksuu vihrehinä,
ah, sydämmeni prinsessa sä oot,
ja ritar' Yrjänä oon minä.
Mut älä katso, armas, kaupunkiin!
Sen mustan kidan kataluuden
jo tunnet huomena, se häväisee
yön kauniin, suuren salaisuuden.
Kas, louhikäärmeet herää huomena,
nuo tädit, joiden tunnen hampaan,
ne monen maineen tahras myrkyllään,
niin monen taivassilmä lampaan.
Ma ivan keihäällä kuin Yrjänä käyn lyömään louhikäärmeen päitä, niin, huomena — nyt sinut valloitan, tän' yönä viettäkäämme häitä!