Sinne Sindhun maille ma ikävöin luo pyhien virtojen partain, missä korkein on päivä Himalain, yö suurin, hellin ja hartain.
Missä bulbul lemmestä laulelee,
ja tiikeri kiertävi naaraan,
miss' suurin onni on sammua
ja vaipua virranhaaraan.
Missä Buddhan henki heimoissa käy,
ikitotuuden, autuuden uksiin
tiet jyrkät vie sekä Nirvânan
suurunelmiin, unhoituksiin.
Missä maailman kehtolaulusta
vielä viimeiset soinnut helää,
missä sielun täytyy vaeltaa
ja itse kuoleman elää.
Siellä asunnoilla autuain
pois tähdille tarinoisin
mun eloni synkän tarinan
ja uudestasyntyä voisin.
Ma nousisin pyhälle vuorelle,
kun aurinko matkansa alkaa,
ma tahtoisin katsoa kaikesta pois,
mikä toukkaa etsijän jalkaa.
Ja laaksohon kun minä kulkisin, ois maailma kaunihimpi, Malavika vastaani astua sais yötumma tanssijaimpi.
Efialtes.
Efialtes! Nimes kaikuu kammoin, mies sokeen, kurjan vietin johdattama, vaikk' kunniatta kuopattu oot ammoin, sä kautta aikain elät vielä, viel' oot sama.
Mist' imit kateuden myrkyn vereen, mi henkes saastuttanut on? Thessaliass' synnyit kauniin taivaan alla, miss' asui onni, asui jumalat, ja läpi Templilaakson virtaa mereen ihana Salamvria lähteilt' Olympon.