Äidinkö rinnoilt' imit orjan uskon, kun nuorta sydäntänsä rikos syytti, hiipikö salavuoteellensa yöllä kavala koiranaama, raaka skyytti?
Efialtes! Kurja Efialtesl Nimeäs mainitessa hyytyy huulet. Käyt valeliitoin ystäväsi luo, sun oppis kansan sieluun myrkyn tuo, kuuletko hätähuudon, vait oot, — kuulet.
Efialtes, sinä elät, viel' oot sama, sä tunnet vanhastaan sen oikoladun. Ajanko hengen olet johdattama, kasvatti korpilain tai laitakadun?
Petturin maine eikö rauhaa suone? Sun sielusi on niinkuin huorain huone, sen vuoksi käyttänyt et koskaan luutaa, se huone mädän löyhkää levittää, sen kävijään yön merkki ijäks jää, sen monet uhrit hulluina nyt huutaa.
Efialtes! Kurja Efialtes! Ei mitään maata sulla, mitään Luojaa, ei mikään kansa sua koskaan lemmi, ei mikään maa suo sulle mullass' suojaa, ei mikään aika voi sun tahraas pestä, ikuiset kirot huutaa syvyydestä!
Metsätäbtöset.
1.
Ne pienet metsätähtöset, ne metsän valkeet tähtipäät, ne herää päivää tervehtäin, kun keväällä on luonnon häät.
Kun peippoin soittokunta soi,
ja helkkyy vihreet sammal haat,
ne hymyy valkovaatteissaan
kuin lapset viisivuotiaat.
On hopeekruunut kulmillaan
ja silmiss' aamun kaste on,
se helohelmin välkkyilee
ens sätehissä auringon.