Vuorivaeltaja.
Yksin.
Yksinäinen ja ylpeä jylhyys on korkeiden vuorien otsalla, arkihyve nousee kuin sauhu laaksojen ilokunnailta.
Sen, ken vuoren huippuja tapaa, sen ei hyve laaksohon näy, yllään ijankaikkisuudet yksin hän kaatuu, yksin hän käy.
Vuoren yössä.
Ma kuulen sen yössä yksin, maanalaiset kosket soi, on vuoressa ryske ja riemu, siellä hiidet moukaroi, ja tunturi iskevi tulta, yli sinkovat tähdet jäiset, itse taivaan istuin värjyy, niin takoo vain jättiläiset.
Ma kimmon ja kauvas katson, ma katson kaikesta pois, ja sydän paisuu kuin palje, kuin rinnasta kalkutus sois, taas uskon ma unteni suuruuteen taas suurelta elämä näyttää, on aatos kuin pitkäisen leimaus, ja ylpeä onni mun täyttää.
Soi moukari, jylise yössä! Oi, ihana luomisyö! Tuhatvuotisen tunturin voima mun rintaani moukari lyö! Taas tahdon ma kohtalon kamppailuun ja hiisien hehkun saada, ejaa! te tunturit ylväät, ei laakson puut mua kaada!
Norja, Anariepiggen 2/VII 1900.
Epäily.