Kuin varas yöllä hiipii epäily ja unet ihanimmat häätää, se hyytää hymyni ja uskon vie, se ivaks ilon sanat jäätää.

Kun kiihkein kisa käy, se irvistää,
kun malja maljaa vasten kilkkaa,
se repii ihania valheitain
ja maata, taivasta se pilkkaa.

Se elämäni pohjaa penkoilee
ja järjen kanssa lyö se veikkaa,
luukalloja se huomaa kasvoissa
ja kaikkeen merkkinsä se leikkaa.

Näin tyhjäks hurskauden humalan ja sielun sairaalloisen siiton, — ma kirkkaan epäilyn jo valitsin, tein kohtaloni kanssa liiton.

Yössä.

Ma luulin, että täytetty ois mitta, min määräs mulle taivaan kohtalo yön, pitkän tuskan, epätoivon jälkeen valkenis uuden, suuren onnen aurinko!

Mut uudestaan ma lyötiin piinapenkkiin,
mun elämäni suuri erehdys!
En noussut miesnä, läksin pelkurina,
oi, äitini, oon iltapäiväis hämmennys.

Kyyneltä monta itkit poikas tähden, kulkuni loistohon et tyytynyt, näit sielun sokean, mi aina eksyi, yksin nyt itken, yksin itket sinä nyt!

Firenze keväällä 1906.

Keijut kuutamossa.