Syyskeijut kauniit ja kaihoisat ne lähtehen reunalla karkelevat ne liitävät noin, ne liehuvat näin, ne kääntyvät kuuta päin.
Niillä sinivihreät harsot on,
lie kudottu ne kullasta kuutamon,
kivet kiiltävät vyötäillä loistavat öin,
minä keijuja ikävöin.
Minä näin, minä salaa katselin,
ma itseni, eloni unhoitin,
kuun kultaan ja lehviin ne leijui pois
kuin herkintä unta ne ois.
Ma tiedän, on keijuni valhetta vaan,
kun käyvät ne lähteelle karkelemaan,
mut kaihon ne tuo ja surun ne vie,
kun lehdistä kahisee tie.
Ja tiedänhän, tiedänhän onneton tuon, että näin minä hunajamyrkkyä juon, ken keijut on nähnyt kerran vain, kuin unessa kulkevi ain.
Tunturitytön laulu.
Minä se olen tunturityttö ja laulelen pitkin iltaa, kaitsen ja vuottelen vuohiani ja juoksen karjasiltaa.
Mitä ma impi itkisin,
kun kesän saan minä nauraa,
laaksossa kulkee ystävä
ja kylvää kultakauraa.
Istun vuoren reunalla
ja vierellä kosken vahdon,
hilpeän ystävän laulua
ma laaksosta kuunnella tahdon.
Ylitse pauhaavan rotkönsuun ma heilutan jalkojani, kultani kun näen tulevan, niin huiskutan huivillani.