"Oletko siellä Dina?"
"Olen."
"Ehkä minä kuitenkin voisin —"
"Mitä?"
"Rukoilla. Minä en ole nukkunut ja nyt olen minä paljoa levollisempi.
Minun rintaani ei tee enää niin kipeätä."
Hän henkäsi syvään ja yski sangen hiljaa.
Dina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.
Kun Dina otti sen pois, oli hänen päänsä vaipunut rintahan ja nyt oli hän nukkunut — ei enää konsanansa herätäkseen.
Dina seisoi hetkisen katsellen häntä, tarinan ruhtinasta, nuoruutensa unelmien ihannetta.
Puettuna lumoavaan, silkkinauhoilla koristetun valkoiseen nuttuunsa makasi hän siinä hiukan ojennettuna nojatuolissa runsaasti katetun pöydän vieressä ja näytti vaan vähän lepäävän ruoan jälkeen.