Hän näytti alinomaan siltä kuin olisi ollut ihmeissään tulostaan maailmaan, ja siihen olikin hänellä syytä; sillä maailmalla ei ollut suurta iloa hänestä eikä hänellä suurta iloa maailmasta.
Ei kukaan tytöistä hymyillyt tuolle pitkälle likaiselle tolvanalle, eikä kukaan kylän rengeistä pitänyt lukua hänestä, sillä kun he menivät tansseihin ja huveihin tahi hankkivat humalan kapakassa, istui hän kotosalla ja antoi äitinsä läimäytellä päähänsä.
Hänen ainoa huvinsa oli sunnuntai-ehtoopäivin, pestyänsä itsensä, istuskella puhtaissa paitahioissa vanhain poppelipuiden juurella hautausmaanmuurin vieressä ja katsella hautapatsaita ja kaikkia noita kauniita kukkasia.
Pari kertaa, kun hänellä oli oikein viljalta aikaa aamupäivällä, oli hän riisunut puukenkänsä ulkona ja hiipinyt sukkajaloin kirkkoon ja seisonut siellä oven suussa ja kuullut papin puhuvan niin kauniisti rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa halvimmankin ja kurjimman kaikista kuolevaisista.
Sitä hän ei voinut nyt ymmärtää, mutta eihän olekaan oppimattoman talonpoikaparan juuri helppo ymmärtää kaikkea mitä sellainen oppinut mies sanoo.
* * * * *
Kylä oli kuin kuollut auringon paisteessa.
Ainoastaan pari vanhaa akkaa istui ja kutoi sukkaa kynnyksillänsä, ja muutamia lapsia lojui kaivellen hiekassa. Muutoin oli kaikki hiljaa, sillä nyt oli kiireisin heinäaika, ja kaikki työhön kykenevät olivat ulkona kedolla.
Olipa tuo iso vaaleankeltainen koulutalokin, josta aina tavallisesti kuului äänten pauhinata, aivan vaiti, sillä lapsilla oli lupa-aika.
Mads istui ylhäällä ja puuhaili uutta olkikattoa käyttäen apunaan laihaa renkimiestä, joka tunsi omakseen tuon enemmän ilmaisevan kuin kauniilta sointuvan Laiska-Antin nimen.