Kun tämä hirmuinen sanoma soi hänen korviinsa, jäykistyi hän aivan ja antoi kamalassa välinpitämättömyydessä kastrullin kiehahtaa yli, suureksi kauhistukseksi piioille ja suureksi iloksi kissalle.
"Vaimo vie hänet perikatoon!" huudahti eukko. "Ennenkuin vuosi on lopussa, on hän kerjäläinen."
Siitä pitäen ei vanha Rasmussenin matami kuitenkaan kuullut muuta kuin hyvää miniästänsä. Asia oli niin, että nuori Rasmussenin matami ei suinkaan ollut niin mahdoton eli toisin sanoin niin kopea kuin miltä hän tahtoi näyttää. Hän oli tottunut tekemään työtä amtmannin talossa eikä hän Grönlidissäkään istunut kädet ristissä.
Hän puuhaili aamusta iltaan kyökissä ja kellarissa — lyhyesti sanoen, oli koko viikon emäntäpiikana, ja ainoastaan sunnuntaisin tahi kun oli vieraita, tuli seuranainen näkyviin. Tämän uutteruutensa ja hyvän järjestyksensä kautta saattoi hän talouden Grönlidissä aivan oivalliselle kannalle.
Tämä vaikutti paljon anopin lepyttämiseksi, joka ei suinkaan ollut vääryyttä rakastava eikä paha. Jopa hän meni niinkin pitkälle, että hän puolusteli miniätä uusien huonekalujenkin suhteen.
"Eikä oikeastaan ollutkaan niin kummallista, että Maria tahtoi uudet," sanoi hän, "sillä vanhat olivatkin todella huonot, ja Rasmussenilla on varaa ostaa uudet. Ja mitä taas tuohon pianoon tulee, niin se on oikein hieno huonekalu talossa pitää, kun ei vaan menetetä koko aikaa sen soittamiseen."
2.
Perhe lisääntyy.
Vuoden kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin, joka enemmän kuin mikään muu vaikutti vanhan Rasmussenin matamin lähentämiseksi vastanaituihin, vaikka se samalla antoi aihetta pitämään riitaa yhä vireillä anopin ja miniän kesken.
Nuori Rasmussenin matami synnytti nimittäin tytön, jota isä ja mummo jo jotenkin nuorena, neljän päivän iässä, pitivät oikein ihmeenä mitä älyyn ja ymmärrykseen tuli.