"Nyt on uusi hameeni pilattu," sanoi eukko äkeissään. "Ei pitäisi koskaan olla vaatteita yllä, kun on kyökkitoimissa."
Rasmussenin rouva ei nähnyt olevan syytä vastata mitään tähän muistutukseen.
Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin, että karjapiian piti ruveta sisäpiian sijaan ja passata pöydässä, jonka jälkeen hänet lähetettiin piikain kamariin pesemään ja muulla tavoin valmistautumaan juhlallista komentoa varten.
Kello seitsemän alkoi vieraat tulla.
Seudun kaikki honoratiores olivat läsnä. Siellä papin ja vallesmannin, tohtorin ja tuomarin herrasväet.
Lähellä olevasta kaupungista oli tullut kaksi leskirouvaa. Toinen oli kutsuttu sen tähden että hänellä oli poika, joka oli luutnantti, ja toinen sen tähden että hänellä oli uusi sininen silkkihame, joka kynttilän valossa näytti ihmeen somalta.
Sitä paitse oli siellä samasta kaupungista eräs nuori kauppias, joka oli kutsuttu sen vuoksi että hän oli niin hirmuisen lystikäs.
Hän taisi deklamoida "Ratsastuksen Asgaardiin" ja "Farumin kirkonkellon," ja hän taisi heitellä neljää palloa yhtä haavaa ja tehdä korttikonsteja, ja taisi olla hirmuisen sukkela. Joka kerta kun hän oli sanonut jotakin lystikästä, katsahti hän kaikkiin läsnäoleviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: "No, hyvät ystävät, olkaa nyt niin hilpeitä että nauratte minulle!"
Hän oli säysy vähänläntä mies, tukka vaaleankeltainen, kasvot vaaleankeltaiset, viikset vaaleankeltaiset ja hampaat tummankeltaiset.
Hän oli pitkät ajat jumaloinnut Donnerin Auroraneittä etäältä ja ollut niin sanomattoman onnellinen joka kerta kun tämä oli ollut niin hilpeä että oli nauranut hänelle.