Köyhä rakennus nojasihen tuttavasti rikasta vastaan niinkuin tehtaalaistyttö keikarinrintaa vastaan, ja aurinko pisti päänsä esiin paksusta pilvestä, hymyili ystävällisesti ja iski silmää, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa:
Se on oikein, olkaa vaan kohteliaat toisillenne, pois säätyeroitus!
Eläköön vapaus ja yhdenvertaisuus, sillä onhan tänään vapaudenpäivä!
Ja niin olikin, sillä oli 17 p. toukokuuta.
Toukokuun seitsemästoista päivä ja helluntai-maanantai.
Isossa rakennuksessa oli vilkasta elämää.
Toisessa kerroksessa asui eräs nuori mies, joka hiljan oli päässyt lailliseen ikään ja jonka nyt täyttä totta oli rupeaminen hävittämään sitä omaisuutta, jonka hänen isänsä oli koonnut, jonka vuoksi hän aluksi piti uhkakomeat sampanjakemut.
Ensimmäisessä kerroksessa asui eräs kapteeni, jonka tytär oli musikaalinen — kaikki tyttäret ovat muutoin tähän aikaan musikaalisia —, ja hän lauloi että raikui, sillä hän lauloi aina kun vaan täysi-ikäiseksi päässeellä nuorella herralla oli vieraita.
Leskirouvalla kolmannessa kerroksessa oli vanhanpuoleisia rouvasihmisiä tee-vieraina, ja siellä kävi puhelu kymmenen hevosen voimalla yleisen hilpeyden vallitessa.
Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.
Kaikki olivat lähteneet ulos näkemään lippusaattoa ja juhlakulkua, aina panttilainaajan leskestä ja franskalaisista siloitusneitsyistä, jotka edustivat ylhäisöä, alas nokikolarin sälliin ja hevoisrautatien kiskonkaaputtajaan saakka asianomaisine perheineen.