Suvella oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naineen sisarensa luona ja antoi kartanon hoitaa itsensä: mutta nyt täytyi hänen istua siellä pitkät syksyillat ypö yksinänsä tyhjissä huoneissa, joissa ei ollut edes porttivahtiakaan.
Nyt oli hän vaipunut levottomaan horrokseen ja uneksi että hänen muorivainajansa kävi häntä tervehtimässä puettuna valkoisiin ruumisvaatteisiinsa.
Jo soitettiin etehisen ovikelloa.
Neitsy Madsen hypähti seisaallensa, pörrötti punaisenruskeata tukkaansa punaisenruskealla kädellänsä ja silitti punaisenruskeata hamettansa.
Sitte juoksi hän avaamaan.
Herra Blendenau seisoi ulkona.
Hän oli vaalea, hirveän vaalea.
"Antakaa minulle käsivartenne, neitsy, teidän täytyy tukea minua, muutoin minä kaadun. Töin tuskin pääsin portaita ylös."
"Suuri Luojani!"
"Minä en ole humalassa, vaan sairas — kuolemansairas. Minä sain taaskin verensylkyni aivan portilla ja te tiedätte lääkärin sanoneen, että minusta tulee loppu, jos sen vielä kerran saan."