"Mitä te tahdotte?"
"Onpahan minulla kummallinen anomus", sanoi neitsyt, "enkä minä tiedä kuka olette ja mihin ai'otte".
"Minä — minä ai'on kotiani. Minä olen ollut — vieraisilla."
"Noh, se on tässä tapauksessa yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän työn?"
"Sen tahdon mielelläni. Tuleepa tehdyksi niin paljon pahaa tässä maailmassa," lisäsi hän hiukka huo'aten, "että on iloista, jos joskus voi tehdä jotain hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Paljoko rahoja te tarvitsette?"
"Niistä ei ole kysymystä," sanoi neitsy Madsen hiukan närkästyneenä. "Minun isäntäraukkani makaa sairaana — hän on kuoleman kourissa, eikä ole ketään, joka häntä hoiteleisi, kun en minä ole saapuvilla. Tahdotteko käydä hänen luoksensa sillä välin, kun minä juoksen hakemassa lääkäriä?"
"Mielelläni."
"Kiitoksia. Seuratkaa minua. Me asumme heti tässä kulmassa."
Neitsyt juoksi hänen edellänsä portaita ylös.
Päästessänsä etehiseen pysähtyi hän.